Kodittoman naisen päiväkirja
Kodittoman naisen päiväkirja on merkintöjäni puoli vuotta kestäneeltä kodittomuuden ajalta, jonka aikana muutimme yhteensä 15 kertaa, asuimme 10 eri paikkakunnalla 4 maassa. Tänä aikana istuin 100 tuntia etätapaamisissa, olin turisti, olin vaimo (ja olen edelleen, onneksi) jännitin matkalaukun painoa, ja melkein menetin mielenterveyteni.
Artikkelin teksti: Elsa Hietanen
Artikkelin kuva: Ismo Hietanen
Katson kateellisena ihmisiä, jotka tervehtivät ohimennen tuttujaan ja istuvat ystävän kanssa kahville. Heillä on varmasti vakipöytä. Itkettää. On irrallinen ja juureton olo.
En tiennyt aiemmin, mitä tavara merkitsee minulle. Olenko näin materialisti?
Kaipaan upeaa pyöreää ruokapöytäämme, jonka jatkamme pidemmäksi, kun kylään tulee tuttuja teelle tai sunnuntailounaalle. Ei meillä paljoa käynyt vieraita aiemminkaan. Mutta jo pelkkä tieto tästä mahdollisuudesta toi iloa.
Olen niin kyllästynyt vaatteisiin, joita matkalaukussani on. Koko viikon olen pukeutunut collegehousuihin ja mustaan pooloneuleeseen. Nyt on torstai.
Joskus, kun en saa yöllä unta käyn mielessäni läpi, mitä vaatteita minulla on kotona muovilaatikoissa odottamassa. Nukahdan yleensä nopeasti.
Odotan kauhulla aina seuraavaa muuttopäivää. Melt down on taattu, vaikka kuinka tsemppaan. Ensimmäinen viikko uudessa väliaikaiskodissa on lamaannuttavaa totuttelua. Missä on kauppa? Missä on paistinpannu? Onko kuorimaveistä? Onko sängyssä jälkiä luteista? Toisella viikolla pystyn ehkä jo keskittyä johonkin. Kolmas ja neljäs viikko ovat parhaita; paikka alkaa tuntua kodilta, eikä ihan jokaisen kadunkulman takaa avaudu uusi ja yllättävä maisema. Sitten onkin aika taas siirtyä eteenpäin.
Tulenkohan koskaan kokemaan kuuluvani jonnekin? Olisi koti ja yhteisö. Työpaikka.
Miten etuoikeutettuja olemme! Meillä on mukana toisemme sekä kivoja töitä, ja varaa ostaa bussiliput Atlantin rannalle katsomaan aaltoja.
Nyt ymmärrän niitä, jotka muuttavat Espanjaan syksyksi ja talveksi. Ehkä koko vuodeksi.
Kauhistelin rasvan ja alkoholin käyttöä. Täällä ei varmasti ole korkea elinajanodote! Googletin todetakseni, että Espanja on maailman kärkisijoilla. Ehkä siestassa on sittenkin jotain ideaa.
Leijun ja liidän. Odotan paikkaa, johon laskeutua.
Olen tarkkailija. Huomaakohan kukaan muu, että kaupungintalon seinässä on kaunis ruskea kaakeliladonta. Tai sitä, että tämä puisto on ainut paikka, jossa linnut laulavat.
Paras paikka on aina se, joka pitää jättää taakse.
Ajattelin, että Saksa on järjestelmällinen maa. Käytin junaliikennettä. En ajattele enää.
On jotain turvallista siinä, että oppii, miten omassa kodissa asiat toimivat. Lattia narahtaa, kun astuu tähän kohtaan. Kahva ei toimi, mutta ovea voi kyllä käyttää. Lasit ja mukit nostetaan kaappiin suu ylöspäin.
Olen edelleen sama ihminen. Tiedän sen siitä, kun valkoiselle kauluspaidalleni putoaa persikanpala. Juoksen. Riisun paidan. (Yleensä yhtäaikaisesti.) Tartun vesihanaan, astianpesuaineeseen ja sappisaippuaan. Kokeilen kaikkea. Sitten vasta luen Marttojen sivuilta, mikä toimisi parhaiten tähän tahraan.
Kävelykadulla vastaan käyskentelee kaupunkilaisia kauniissa vaatteissa. Minulla on lenkkarit, trikoot, lippis ja Makian parka. Toivottavasti näytän siltä, että olin tänään vaeltamassa. Se ei ole totta, mutta olisi voinut olla.
Kun mukana on yhdet kengät, joita ei voi ihan joka päivä pitää, tuntuu se suurelta haaskaukselta! Kuinkahan monet turhat kengät minulla on aiemmassa elämässäni ollut?
En huomannut, miten monta tahraa trenssissäni on. Kuinka olisin voinutkaan? Meillä ei ole peiliä ja takki on koko ajan ylläni. Ehkä tämä on lähimpänä vastuullista pukeutumista kuin koskaan olen ollut.
Olen edelleen sama ihminen. Säästän vaaleita housujani ja käytän niitä parhaimpina. Siltikin, vaikka housuvaihtoehtoja arjessa ei ole nyt kuin yhden käden verran.
Osa minusta on haudattuna muovilaatikoihin remonttimuovin alle ja vanhempieni ullakolle. Voinko olla oma itseni ilman villakangastakkiani ja bootseja? Ilmeisesti en. Ostin Saksasta kirpputorilta uuden villakangastakin. Se on Suomessa valmistettu. Sielunsiskot.
Onko liian paljon pyydetty, että vaatekaapissa olisi yhtenäiset henkarit?
Kodin tekee se, että vaatteet saa valita vaatekaapin hyllyltä. En ollut ennen matkalaukkuelämää ajatellut sellaista.
En ole varma, kaipaanko enemmän kokovartalopeiliä vai sitä varmuutta, jolla katsoin itseäni siitä aiemmin.
Kiitos putkiremontti mahdollisuudesta kokea tämä kaikki! Kiitos, mutta ei kiitos uudestaan.
